Herään kylmänhiki virraten kankena. Henkeni ei kulje kunnolla. Näkö on sumea ja kädet vapisevat. Tein sen taas. Otin taas lääkeitä. Tramal, tuo kavala rankaisija petit minut jälleen. Minä heräsin. Koulu alkaa parin tunnin päästä ja minun pitäisi olla lavalla soittamassa klo 10. Katson kelloa, se on 8:16.
Istun sängynreunalla ja mietin edellisyötä. Mitä muuta otin? Katson tyhjää Tramal liuskaa, lisäksi taisin ottaa vanhoja mielialalääkkeitäni, Deprakinea. ”Perussetti”, totean. En koskaan opi. Tramal lamauttaa hermostoa ja saa olon tokkuraiseksi ja pahimmassa tapauksessa lamauttaa hengityselimet. Jälleen otin liian vähän että lähtisin.
Olo on kurja enkä halua nousta. Mutta minun on pakko. En voi lintsata enää tai en saa tutkintoa käteeni.
Olin sulkenut puhelimen yöksi. Avaan sen. Kaipasiko kukaan? Ei. Ei yhtään viestiä keneltäkään. Synkkyys valtaa minut taas. Miksei se lähde pois tai päästä minua pois? Miksi en löydä iloa asioista niin kuin muutkin? Miksen osaa nauttia? En löydä vastauksia kysymyksiini vaan tuijotan lasittuneena tyhjyyteen.
Menen keittiöön. Laitan paistinpannun liedelle tehdäkseni aamiaista. Otan kananmunan ja yritän rikkoa sitä. Koko kananmuna levisi kuorineen pannulle ja liedelle. Katson kättäni ja näen sen vapisevan. En hallitse yhtään liikkeitäni, miten saan itseni parin tunnin päästä soittokuntoon? Mitä jos joku huomaa? Toisaalta, onko sillä väliä.
Saavun koululle 9.43. Menin saliin ja jäin istumaan korokkeelle tuijottaen tyhjyyttä. Muut tulivat paikalle, mukaanlukien oboen opettajani, Kirsi.
”En ole eka”, sanoin ja tuijotin tyhjyyttä. Päässäni pyöri vain ajatus, että en pysty. Pidin oboetani käsissä ja yritin näppäillä kappaleitani. Pakokauhu valtasi minut sillä sormet eivät liikkuneet. Halusin itkeä, mutta en pystynyt. En hallinnut kasvojeni lihaksia kunnolla. Onneksi, kukaan ei huomannut että minussa mitään erikoista olisi.
Kolme soitti ennen minua. Kello oli vähän yli 11. ”Miia, sinun vuorosi”, totesi Kirsi kun muut soittajat jäivät kuuntelemaan penkeille. Tarraan nuottini ja painun lavalle. Tuijotan tyhjyyttä enkä näe mitään. Silti minun on soitettava.
Minä soitin. En tiedä miten, mutta soitin. Kirsi oli tyytyväinen. ”Hyvä Miia, et ole soittanut vähän aikaan noin hyvin kun äsken”, hän totesi. En ota kuuleviinkaan korviin vaan pakkasin pillini ja lähdin.
Aina jotenkin minä sen teen. Aina kun soitan tai laulan, olen kuin toinen ihminen oli elämässäni tapahtunut mitä tahansa. Vaikka intohimo on kadonnut jo kauan sitten, minä jotenkin teen sen vieläkin. Minä elän musiikissa.
- Miia